Olen pahoillani, että tämä osa viivästyi, mutta nyt sain sen kirjoitettua. Unohdin laittaa kamera-asetukset täysille, ja siksi kuvanlaatu on kököimmästä päästä... Osassa on tehty pieniä parannuksia: Patrick ei ole enää niin laiha ja Wendyllä ei ole ylisuuria korvia. Lisäksi tässä osassa juoni alkaa muuttua, (ainakin niin on tarkoitus) eli se ei enää ole niin Hopeanuolimainen.

Patrick oli juuri kiivennyt huipulle. Pepita uikutti ja Patrick ja Siniviiva murisivat toisilleen. Muuta ääntä ei kuulunut.

Siniviiva ei aluksi tehnyt mitään, mutta pian se hyppäsi ja raapaisi Patrickia kuonoon.

Patrick ei juurikaan vahingoittunut, mutta säikähti niin, että melkein putosi. Siniviiva tuijotti Pepitaa. Se aikoi hyökätä kimppuun, ja niin se tekikin, mutta ei ehtinyt purra kunnolla, sillä Patrick syöksyi väliin.

Kun kaikki törmäsivät toisiinsa, vuorilla olevat lumet pöllähtivät ja koirat putosivat alas. Loviisa ja Wendy eivät tienneet, miten pitäisi menetellä. Onneksi Patrick sai Pepitasta kiinni ja pelasti sen. Mutta itse hän loukkaantui pahasti tömähtäessään maahan.

Vaikka molemmat koirista olivat heikossa kunnossa, he sitkeästi jatkoivat taisteluaan. Molemmat kiduttivat ja raatelivat toisiaan niin väkivaltaisesti, että Loviisa käski Pepitaa sulkemaan silmänsä. "Lopettakaa! Miksi me kaikki emme voisi elää sovussa?" Wendy sanoi. Mutta Patrick ei kuullut. Ja jos Siniviiva olisi kuullut, se ei olisi välittänyt.

Molemmat koirista olivat rättiväsyneitä ja haavoittuneita. Patrick oli väsyneenpi, ja muutti siksi mieltään. Hän ajatteli, että olisi parempi sopia riita ennen kuin tapahtuu jotain kamalaa. Eikä hän olisi oikeastaan halunnut tappaa Siniviivaa, mutta hänen oli pakko puolustaa itseään ja ystäviään.

Mutta Siniviiva oli vasta päässyt vauhtiin, eikä se halunnut sopia mitään kenenkään kanssa. Se sai otteen Patrickin takatassusta ja alkoi pyörittää Patrickia kuin mitäkin moukaria. Se olisi halunnut pyöritellä pitenpäänkin, mutta päästi vahingossa irti ja...

...Patrick putosi rotkoon. "Eiih! Apua! En halunnut haastaa riitaa, Siniviiva!" Patrick huusi. Wendy näki tuon hätääntyneen koiran surkean ilmeen, joka saa kenet tahansa itkemään.

"Voi ei! Ottakaa äkkiä joku Patrickia jalasta kiinni!" Wendy huusi surkeana. Mutta hän ei ehtinyt. Hän voisi vain seurata vierestä, kuinka Patrick pääsisi hengestään.

Se oli todella surkean näköistä. Wendy ei voinut hillitä itkuaan. Olisiko se kaikki, se kaikki ihana ystävyys nyt ohi? Olisiko tämä Patrickin loppu? hän ajatteli. Hänen tulisi olemaan vaikeaa luopua Patrickista, sillä Patrick oli hänen ainoa ystävänsä omistajan lisäksi. Olihan hänellä Loviisa, Pepita ja villikoirien lauma, mutta hän ei oikein tuntenut heitä vielä. Patrick oli niin lempeä. Vaikka Wendy oli hakannut sitä todella väkivaltaisesti, se oli ystävällisesti näyttänyt tien uuteen tapaan elää. Patrick putosi koko ajan syvemmälle ja syvemmälle rotkoon... Mitään ei voinut enää tehdä.

"Toivottavasti kuolet siellä!" Siniviiva huusi rotkoon. "Siniviiva... Sinä kadut tätä vielä!" Wendy sanoi. Hän tunsi sisällään syvää vihaa, ja se kaikki tuntui purkautuvan ulos valtavalla voimalla.

"Wendy! Älä!" Loviisa kuiskasi juuri kun Wendy oli tekemässä yllätyshyökkäystä Siniviivan takaa. "Älä tee tuolle mitään! Vaikka hän onkin ilkeä, hän voi muuttua! Sitäpaitsi hän on niin huonossa kunnossa, että menehtyy varmasti pian, vaikka et hyökkäisisikään. Lähdetään pois ennen kuin se tappaa meidät!" Loviisa sanoi. Hän on oikeassa, Wendy totesi mietittyään hetken. He löysivät helppokulkuisen polun, joka johtaisi lauman luokse.

He menivät polkua pitkin ja huomasivat olevansa jonkinlaisessa kanjonissa. He huomasivat jotakin kauenpana ja menivät sen luokse. Se oli Patrick.

"Patrick! Sinä selvisit!" Wendy sanoi onnenkyyneleet silmillään. "Kuule Wendy. Lupaathan, että jos minä kuolisin, selviäisit hengissä omin avuin ja eläisit pitkän ja onnellisen elämän?" Patrick kysyi. "Lupaan. Minä lupaan", Wendy sanoi lujasti. "Lupaathan, että et ikinä tappaisi ketään, edes sellaista joka hyökkää kimppuusi, vaan olet sitä kohtaan hyvä ja annat sen muuttua hyväksi olennoksi?" Patrick jatkoi. "Lupaan. Olen valmis tekemään sitä mitä sinä käskei! Aina!" Wendy sanoi. "Wendy... Juttu on nyt niin, että... Minä... En nyt haluaisi tehdä sinua surulliseksi, mutta minun on lähdettävä..." "Minne?"

Patrick laski päänsä maahan. Wendy huomasi, että Patrick ei enää hengittänyt. He tajusivat, mitä oli tapahtunut. Patrick... Tätäkö tarkoitit, kun sanoit, että sinun on lähdettävä? Wendy ajatteli.

"Hei! Kuuletteko?" Loviisa sanoi. "Kuulen loiskuntaa. Joku on rikkonut padon! Kohta me jäämme valtavan aallon alle!" Loviisa sanoi. "Tarkoitatko että... On tulossa valtava tulva?" Pepita kysyi. "Aivan. Ja se kaikki vesi tulee peittämään suurimman osan Korppikotkalaaksosta." Loviisa sanoi. "Korppikotkalaaksosta? Villikoiralauma on siellä!" Wendy sanoi huolissaan. "Meidän on mentävä varoittamaan heitä!" Pepita sanoi.

Wendy oli juuri lähtemässä, mutta kääntyi sitten takaisin. Hän katsoi Patrickia surkeana ja itki. "Hei sitten, Patrick. Olit hyvä ystävä. Toivottavasti elit hyvän elämän", hän sanoi ja lähti kiireesti Loviisan ja Pepitan perään.

Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Mutta vaikka alkaisikin väsyttämään, olisi juostava -ei pelkästään itsensä vuoksi, vaan myös lauman. Wendy ajatteli Pepitaa. Jos Pepitan äiti, Claudia, menehtyisi tulvassa, Wendy  huolehtisi hänestä. Lauman olinpaikka lähestyi, ja kolme pientä ja vikkelää otusta ryntäsi sinne huudellen ja varoitellen.

"Mikäs pikkukoirien vallankumous tämä on olevinaan?" Vincent kysyi. "Vaara lähestyy!" he huusivat. Kun Wendy rauhoittui, hän selitti Vincentille asioiden laidan. Pian Vincent kokosi lauman koolle.

"Kuulkaa, rakkaat laumalaiset", Vincent sanoi. "Pian joka puolelta tulviva vesi täyttää Korppikotkalaakson. Jokaisen on mentävä parhainpaan turvapaikkaan mitä tietää, ennen kuin tämä hävityksen kauhistus tulee," hän jatkoi. "Se... Se on jo tullut!" Jan sanoi. Pian kaikki laumalaiset juoksivat ja huusivat itsensä väsyksiin.

"Astelkaa varovasti. Kaikkialla ei ole yhtä matalaa kuin tässä", Jan sanoi. He joutuivat välillä uimaan. Wendyä ei ollut erityisesti luotu uintiin, ja siksi se melkein upposi. Claudia kumminkin otti Wendyä kaulapannasta kiinni ja hinasi sitä loppumatkan.

Lopulta he löysivät kaatuneen puun, joka kellui. He kapusivat sen päälle ja seilasivat viisi päivää ja viisi yötä löytämättä maata, jossa voisi elää. He olivat nääntymäisillään nälkään. He tietysti yrittivät pyydystää kalaa, mutta vedessä ei tuntunut olevan kalan kalaa.

Tää osa loppu tähän
jättäkää kommentteja vähän